11th November 2018

Kaivostoiminta

FW11

Kaivoslain tarkoituksena on kaivostoiminnan edistäminen ja järjestäminen niin, että alueiden käyttö ja malminetsintä ovat taloudellisesti, ekologisesti ja yhteiskunnallisesti kestäviä. Kaivoslaki säätelee tarkasti kaivosmineraaleja sisältävän esiintymän käytännön etsinnästä ja lopullisesta hyödyntämisestä, valtion omistamalla alueella suoritettavasta kullanhuuhdonnasta, yleisestä kaivostoiminnasta sekä mahdollisesta toiminnan lopettamisesta. Kaivoslakiin sisältyy myös yksityiskohtainen ja tarkka sääntely lupamenettelyjen suhteen. Kaivoslaissa on lueteltu kaikki sen soveltamisalaan kuuluvat kaivosmineraalit, eikä sitä sovelleta miltään osin siihen kuulumattomiin maalajeihin tai mineraaleihin. Tietyillä alueilla tapahtuva soranotto kuuluu aina maa-aineslakiin. Kallioperässä olevan kullan tai nikkelin hyödyntämiseen ei ole mahdollista soveltaa voimassaolevaa maa-aineslakia, sillä kaivoslain piiriin kuuluvat kaivosmineraalit on jaettu mineraaleihin, alkuaineisiin ja kivilajeihin. Kaivoslakia sovelletaan kuitenkin aina marmorin ja vuolukiven hyödyntämiseen ja etsintään. Kivilajien ottotoimintaa yleisesti säätelee maa-aineslaki. Kaivoslain mukaisia lupia ovat kaivoslupa, kaivosturvallisuuslupa ja malminetsintälupa.

Kaivostoiminnanharjoittajalla pitää olla kaivoslain mukainen voimassaoleva kaivoslupa

Kaivoslainsäädäntö on aina erilainen valtiosta riippuen, ja Suomen kaivoslainsäädäntö perustuu kaikilta osin niin sanottuun valtausjärjestelmään. Käytännössä valtausjärjestelmä tarkoittaa, että esiintymän löytäjä saa hyödyntää kokonaan löytämänsä esiintymän. Suomen malli tuntee myös maanomistajan periaatteellisen oikeuden kyseisen alueen kaivosmineraaleihin. Käytännössä asia tarkoittaa, että etuoikeus esiintymän hyödyntämiseen on aina sen löytäjällä ja maanomistajan on aina saatava korvaus esiintymästä sen hyödyntäjältä. Malminetsintälupa antaa erilaisia etuja esiintymän löytäjälle, eli yleensä sen hyödyntäjälle. Kyseisellä luvanhaltijalla on oikeus liikkua vapaasti malminetsintäalueella moottorikäyttöisen ajoneuvon avulla ilman erillistä maanomistajan lupaa. Malminetsintälupa on voimassa pisimmillään neljä vuotta, ja esiintymän löytäjä voi hakea jatkoa luvalle enintään kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Lupa on voimassa pisimmillään 15 vuotta. kaivos tuo tavallisesti alueelle työtä ja hyvinvointia, mutta kaivostoiminnasta on yleensä myös tiettyjä haittavaikutuksia alueen ympäristölle.
FW12
Kaivostoiminta tarkoittaa kaivosmineraalien louhintaa ja siihen liittyen kiviaineksen nostoa ja siirtoa, joka tapahtuu aina louhinnan yhteydessä. Kaivosmineraalien hyödyntämiseen tarvitaan rikastustoimintaa ja mineraalien louhintaan tarkoitettuja valmistelevia toimenpiteitä. Kaivosluvan edellytyksenä on esiintymä, joka on pitoisuudeltaan, kooltaan ja teknisiltä ominaisuuksiltaan helppo hyödyntää. Kaivostoiminnanharjoittajalla pitää olla kaivoslain mukainen kaivoslupa, jotta kaivoksen voi perustaa ja aloittaa kaivostoiminnan harjoittamisen. Kaivoslupa antaa toiminnanharjoittajalle oikeuden hyödyntää kaivosluvassa määritellyllä alueella tavattavia kaivosmineraaleja. Kaivostoiminnan sivutuotteena syntyy orgaanista ja epäorgaanista pintamateriaalia, rikastushiekkaa ja ylijäämäkiveä, joita voidaan edelleen hyödyntää. Kaivostoiminnan harjoittaminen vaatii monien eri lupien, kuten esimerkiksi ympäristöluvan, hankkimista. Turvallisuus- ja kemikaalivirasto on toimivaltainen viranomainen, joka ratkaisee aina kaivoslupahakemusta koskevat asiat. Kaivoksista saatavat tärkeät raaka-aineet käytetään parhaimmillaan teknologiaan, joka säästää tehokkaasti ympäristöä, mutta kaivostoiminnan monista haittavaikutuksista keskustellaan mediassa jatkuvasti.

Kaivostoiminnan haittavaikutukset

FW13Kaivosta ei saa koskaan avata arvokkaalle luonto-alueelle tai sen läheisyyteen, eikä kaivostoiminta saa koskaan haitata luonnon omien ekosysteemien toimintaa. Kaivoksessa harjoitettava toiminta ei saa pilata ympäristöä, kuten ilmaa, maaperää tai vesistöjä. Kaivostoiminta ei saa myöskään uhata luonnon ainutlaatuista monimuotoisuutta. Suomen luonnon omaa puhdasta elinvoimaisuutta ei saa milloinkaan tuhota tai hävittää kaivoksen lyhytkestoisten ja niin sanottujen taloudellisten hyötyjen vuoksi. Kaivoksia ei sijoiteta koskaan luonnoltaan arvokkaille suojeltaville alueille eikä niiden lähistölle, jossa ne haittaisivat asetettuja suojelutavoitteita. Toiminnasta tulevat prosessivedet tulee aina kattaa alueella liikkuvan eliöstön suojelemiseksi, eikä jätevesiä saa milloinkaan laskea alueen vesistöihin. Kaivoksen pitää pyrkiä toiminnassaan aina suljettuihin kiertoihin.

Kaivoksista louhittava uraani on radioaktiivinen ja myös kemiallisesti hyvin myrkyllinen aine niin ihmisille kuin luonnon kiertokulullekin. Suomessa ei louhita uraania, sillä kansallisen edun mukaista ei ole kaivaa eikä myydä sitä kansainvälisille markkinoille. Luonnonsuojelun piirissä toimivat järjestöt pyrkivät vaikuttamaan ihmisten asenteisiin niin, että uraanin louhiminen ei olisi tulevaisuudessakaan Suomessa mahdollista sen haittojen vuoksi. Kaivosverosta, jollainen on käytössä esimerkiksi Norjassa, puhutaan jatkuvasti. Kaivoksesta louhittavat mineraalit määritellään Suomen ja suomalaisten kansalliseksi omaisuudeksi, jonka käyttämisestä pitää saada riittävä korvaus yhteiskunnalle. Erillinen kaivosvero tai -maksu voisi jatkossa varmistaa nykyistä suuremman osan kaivostoiminnan taloudellisista hyödyistä Suomelle. Kaivosten jälkihoidon pitää aina olla kaivosyrittäjän vastuulla, eikä se saa kaatua veronmaksajien tai yhteiskunnan maksettavaksi. Radioaktiivisten kaivosjätteiden jälkihoito on suunniteltava aina tuhansien vuosien aikajänteellä, eikä luomutuotannon tai luontomatkailun toimintaedellytyksiä saa kaivostoiminnan vuoksi vaarantaa.

10th November 2018

Kullankaivuu

FW8

Kullankaivuu Lapin perukoilla alkoi jo 1800-luvulla, ja Lapista löytyy runsaasti malminetsinnän ja kullankaivuun historiaa sekä mielenkiintoisia alkuperäisiä valtausraportteja, joita on jäljellä yli sadan vuoden ajanjaksolta. Jäljellä on historiallisia kullankaivuuseen liittyviä dokumentteja, kuten erilaisia karttoja ja sikäläinen linkki kaivoslakiin sekä nostalgisia valtauksen hakulomakkeita selkeine ohjeineen. Nykyään valtaus tuo sen löytäjälle jonkin verran tuloa mutta myös kustannuksia. Valtauksen koko on noin hehtaari ja oikeus valtaukseen säilyy kerrallaan viiden vuoden ajan. Kullan grammahinta on tällä hetkellä noin 30 euroa ja kesän aikana sitä pitää löytyä noin 30-60 grammaa. Konekaivuun kustannukset laitteineen, koneineen ja pakollisine takuusummineen kohoavat yleensä jopa 100 000 euroon.

Lappiin kultaa huuhtomaan

FW9Nykyään kaikista Lapin kullankaivajista merkittävin osa on satunnaisia harrastajia, ammattilaisia eli päätoimisesti työskenteleviä kullankaivajia muutama prosentti ja niin sanottuja elämäntapakullankaivajia vain noin kolmannes. Suurin osa kaivaa yhä ainoastaan lapion avulla, mikä on varsin aikaa vievää puuhaa. Kullankaivuuseen käytettäviä imureita ja koneita on vain muutamilla kymmenillä henkilöillä. kullankaivuu Suomessa on pääosin harrastusmielessä tehtävää toimintaa ja vain muutamat pääsevät rikastumaan sen avulla. Taloudellisesti kannattavia kultaesiintymiä löytyy vain Sodankylän ja Inarin alueilta. Lemmenjoella koneellinen kullankaivuu on ollut suosittua, mutta vuonna 2011 voimaan tullut kaivoslaki kieltää kaiken koneen avulla suoritettavan kullankaivun lyhyehkön siirtymäajan päättyessä. Harrastuspohjainen lapiokaivuu tulee myös luonnollisesti vähenemään lupamaksujen kohotessa.

Kullanhuuhdonta tarkoittaa kullan erottamista maalajista liikkuvaa vettä apuna käyttäen. Käytännössä huuhdonta on metallisen, muovisen tai lasikuidusta valmistetun vaskoolin avulla huuhdottua eli vaskattua kultaa. Kulta erottuu helposti muista maa-aineksista veden avulla, sillä kevyemmät ainekset huuhtoutuvat kätevästi pois vaskoolista. Huomattavin Suomesta löytynyt kultahippu on painoltaan 393 grammaa. Kultaryntäykset Suomessa sijoittuvat 1800- ja 1900-luvuille, joista ensimmäinen tapahtui 1870-luvulla Ivalojoella ja vuonna 1934 kultaa löydettiin Sodankylän Tankavaarasta. Suuri kultaryntäys käynnistyi myös välittömästi toisen maailmansodan jälkeen Inarin Lemmenjoella. Vuonna 1956 perustettiin Lemmenjoen kansallispuisto ja kesällä 1970 avattiin kullanhuuhtomo, josta kehkeytyi Tankavaaran matkailu- ja museokeskus. Nykyään alueella toimii Kultamuseo.

Lapin kultalöydöt

Lapin ensimmäiset kultalöydöt tehtiin Ivalojoelta 1800–1900-lukujen vaihteessa, ja ensimmäisen kerran kultaa löydettiin 1500-luvun alkupuolelta Utsjoelta. Seuraava huomattava kultalöytö tapahtui Keminmaalla vuonna 1836, jolloin Kemijoen varrelta löytyi mahtavan kokoinen kultalohkare. 1860-luvun puolivälissä kuuluisa norjalainen geologi Tellef Dahll tutki innokkaasti Tenojokea vesistöineen ja havaitsi monissa paikoissa merkkejä kullasta. Vuonna 1868 Suomen vuorihallitus lähetti tutkimusretkikunnan Lappiin kullan etsintään. Retkikunnan johtajana toimi Suomen Rahapajan tunnettu apulaisjohtaja vuori-insinööri Conrad Lihr, joka myöhemmin sai myös arvostusta Lapin kullan löytäjänä. Suuri kultaesiintymä löytyi Ivalojoen Nulkkamukasta, jolloin Suomen senaatti sääti uuden asetuksen Lapin kullan etsinnästä ja huuhdonnasta, josta odotettiin pelastusta pahoista nälkävuosista toipuvalle kansalle.

Laki kullanetsinnästä tehtiin oikeaan aikaan, sillä uutinen houkutteli paikalle innokkaita kullanetsijöitä. Ivalojoen ja Tenon kultalöytöjen jFW10älkeen Lapin jokivarret rauhoitettiin väliaikaisen asetuksen avulla, jolloin myös varsinainen kullanetsintä ja -kaivuulaki saatiin aikaan. Lain valmisteluun sanottiin liittyvän paljon painostusta, poliittista taistelua ja erilaisia riitoja, mutta asetus astui virallisesti voimaan vasta keisari Aleksanteri II:n vahvistaessa lain huhtikuussa 1870. Lain avulla kumottiin hallitsijan etuoikeus jalometalleihin, jonka lisäksi kullanetsintään saattoi osallistua jokainen hyvämaineinen Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän keisarikunnan mies. Laki määräsi kullan huuhdontaan korkeat lupamaksut, jolloin tavallisella kansalaisella ei ollut mahdollisuuksia valtauksen hankintaan. Venäläiset suurliikemiehet tavoittelivat yksinoikeutta kullanhuuhdontaan lupaamalla puolen miljoonan hopearuplan talletuksen Suomen Pankkiin.

1st November 2018

Mineraalit

FW6

Mineraalit eli kivennäisaineet ovat luonnossa kiinteässä muodossa esiintyviä alkuaineita tai epäorgaanisia yhdisteitä. Niillä on tietynlainen koostumus ja yleensä säännöllinen kiderakenne. Mineraalien alkuaineet voivat vaihdella puhtaista alkuaineista suoloihin ja silikaatteihin. Mineraaleja syntyy geologisissa prosesseissa. Se ei ole mikään ihmekään, sillä maapallon kuori ja kaikki maapallon eri kivilajit koostuvat erilaisista mineraaleista. Erilaisia mineraaleja onkin noin 4 000 kappaletta. Täysin tarkkaa määrää ei tiedetä.

Mineraalien käyttö kosmetiikassa

Maailmalla mineraalimeikit ovat olleet suosittuja jo pitkän aikaa. Sen sijaan Suomessa niitä on alettu käyttää enemmän vasta muutaman viimeisimmän vuoden aikana. Mineraalimeikkejä voi käyttää niin normaalilla iholla, sekaiholla kuin rasvaisellakin iholla. Mineraalimeikkipohjat eivät tuki ihoa, vaan jättävät ihoon hengittävän tunteen. Yleisesti ottaen mineraalimeikkien koostumukseen kuuluu titaanidioksidia, sinkkioksidia, mica-mineraaleja ja rautaoksideja. Titaani- ja sinkkioksidien käyttäminen jauhemaisissa meikeissä tuovat meikkeihin hyvää levittyvyyttä.

Mineraalimeikeissä ei siis käytetä ollenkaan nestemäisiä raaka-aineita. Kun on ostamassa kosmetiikkaa ja haluaa valita nimenomaan mineraalimeikkejä, ne tunnistaa lyhyestä INCI-listasta. Tämä lista pitää sisällään erilaiset keinotekoiset pigmentit, säilöntäaineet ja hajusteet. Mineraalimeikeissä tällaisia keinotekoisia aineita ei ole, joten sen vuoksi näitä tuotteita ei ole myöskään merkitty meikkien INCI-listaan. Jos siis haluaa panostaa luonnonkosmetiikkaan, ovat mineraalimeikit paras vaihtoehto. Ne eivät myöskään aiheuta yliherkkyyttä.

Mineraalien muut käyttötarkoitukset

Maailmassa on monia erilaisia mineraaleja. Kivimineraalit ovat kivilajeja muodostavia mineraaleja. Näitä mineraaleja voidaan hyödyntää monessa eri tarkoituksessa. Kivista liukenee vesistöihin mineraaleja, jotka säilyvät juomavedessä. Ne tekevät vedestä mineraalipitoista, kuten veden kuuluu ollakin. Teollisuudessa hyödynnetään myös malmimineraaleja. Ne ovat mineraaleja, joista on kannattavaa alkaa erotella metalleja. Suomessa on useita kaivoksia, joissa kaivetaan malmimineraaleja. Ne eivät ole kuitenkaan ainoita teollisuusmineraaleja, joita Suomesta löytyy.

7

Teollisuusmineraalit ovat mineraaleja, jotka ovat jo sellaisenaan käyttökelpoisia ja hyödynnettäviä mineraaleja. Suomessa esiintyviä teollisuusmineraaleja ovat muun muassa apatiitti, kalsiitti, dolomiitti, talkki, kvartsi, maasälpä, teollisuuskivet ja vuolukivet. Näiden lisäksi Suomesta löytyy jonkin verran myös koru- ja jalokiviä. Suomen yleisin korukivi on ametisti. Korukivet jaetaan fanerotsooisiin kiviin, mesoproterotsooisiin kiviin, paleoproterotsooisiin kiviin ja arkeeisiin kiviin. Aiemmin korukivet on tunnettu myös niin sanottuina puolijalokivinä.

27th October 2018

Turve

FW4

Turve on eloperäinen maalaji, joka syntyy kosteissa ja hapettomissa olosuhteissa. Sellaisissa olosuhteissa kasvimateriaali hajoaa epätäydellisesti, joten turpeen rakenne voi vaihdella paljon. Jotta maalaji voidaan luokitella turpeeksi, tulee sen sisältää 75 prosenttia orgaanista maa-ainesta. Turvetta esiintyy eniten alueilla, joissa lämpötila vaihtelee paljon.

Esiintyminen

FW5

Turvetta esiintyy kosteilla mailla, kuten soilla. Turvesuo onkin yleisesti tunnettu käsite. Eniten turvetta esiintyy Pohjois-Amerikassa, Pohjois-Aasiassa, Euroopassa sekä Indonesiassa. Kaikista laajimmat turvealueet löytyvät Venäjältä. Venäjältä löytyy nimittäin yli 40 prosenttia maailman turpeesta. Turvealueet ovat vähentyneet kymmenellä prosentilla sitten 1800-luvun. Tänä päivänä myös ilmaston muutos ja lämpeneminen aiheuttaa ongelmia turvealueilla. Turve ei pysty kasvamaan, mikäli se ei saa paljon kosteutta maaperästä.

Suomestakin löytyy paljon turvesoita. Niitä on jopa 30 prosenttia Suomen pinta-alasta. Turvesuot ovat tärkeä alue monille uhanalaisillekin eläimille. Myös hirvet ja erilaiset linnut pitävät suoalueista. Karhut taas etsivät ruokaa soilta.

Turpeen käyttö

Turvetta käytetään moniin eri tarkoituksiin. Suurimpia näistä ovat energiantuotanto sekä turpeen käyttö maataloudessa eläimien kuivikkeena. Turvetuotanto on aina ollut tärkeässä roolissa Suomessa. Nykyisin turvetta käytetään maakaasun, nestekaasun, dieselin ja polttoöljyjen valmistamiseen. Polttoaineena sitä käytetään lähinnä tehtailla ja laitoksissa. Turpeella voidaan myös lämmittää kiinteistöjä. Se onkin ympäristöystävällinen vaihtoehto monelle muulle polttoaineelle.

Suomessa ei ainakaan vielä lähitulevaisuudessa aiota luopua turpeen käytöstä, koska sillä katsotaan olevan kysyntää. Toki turpeen väheneminen pakottaa miettimään korvaajaa turpeelle.

26th October 2018

Vedenlaatu

FW1

Kun puhutaan vedenlaadusta, tarkoitetaan yleensä juomaveden ja muun talousveden tuotantoa. Erityisesti juomaveden laatua tarkkaillaan, jotta vedestä ei löydy esimerkiksi bakteereita, jotka estäisivät sen käytön. Laajemmin tarkasteltaessa käsite kattaa kuitenkin paljon muutakin. Sillä voidaan nimittäi

FW2

n tarkoittaa myös vesistöjen luonnotilaa ja sitä, miten hyvässä kunnossa vesistöt ovat. Vesistöjen vedenlaatuun vaikuttaa sinilevän esiintyvyys. Viime vuosina sinilevä on yleistynyt Suomessa, joten tätä puolta tarkkaillaan nykyään paljon. Monet maat säätelevät vedenlaatua lailla. On kuitenkin olemassa myös sellaisia valtioita, joissa vettä on tarjolla niin vähän, että vettä ei voida säännöstellä. Tällöin vettä tulisi kuitenkin keittää ennen kuin sitä voi juoda. Keittäminen tuhoaa kaikki veden bakteerit ja muut eliöt.

Pohjavesien tilanne

Suomesta löytyy melkein 4 000 vedenhankintaan käytettävää tärkeää pohjavesialuetta. Lähes kaikkien niiden tilanne on hyvä. Alueita, joissa Pohjavesi luokitellaan riskialueeksi, on noin 350. 2010-luvulla näiden riskialueiden määrä on noussut noin sadalla, joten siinä mielessä vesiemme tila näyttää hieman huolestuttavalta. Esimerkiksi Etelä-Suomen pohjavesitilanne on menossa huonompaan suuntaan. Tämä johtuu siitä, että siellä on paljon ihmistoimintaa, joka heikentää vedenlaatua. Noin sata riskialueista on tilaltaan huonoja. Näiden vettä ei siis voi enää käyttää juoma- tai talousvetenä. Suomessa on kuitenkin tällä hetkellä 150 selvityskohdetta, joiden pohjavedestä ei ole vielä tarkkaa tietoa. Parhaimmassa tapauksessa edes osa näistä voisi olla tilaltaan hyviä ja niitä voisi käyttää pohjavesialueina.

Pohjavesialueen luokitteleminen riskialueeksi tapahtuu monien tutkimusten kautta. Alue luokitellaan riskialueeksi silloin, kun sieltä on löytynyt haitallisten aineiden pitoisuuksia. Näissä tapauksissa veden tila voi heikentyä huomattavasti ilman suojelua. Tällä hetkellä kuitenkin suurin osa riskialueista on vielä kohtalaisen hyvässä kunnossa. Suurinta osaa voidaan siis käyttää pohjavesialueina. Tilannetta tulee kuitenkin tarkkailla jatkuvasti. Joillakin riskialueilla on jouduttu sulkemaan joitakin vedenottamoita ja tehostamaan raakaveden käsittelyä haitallisten pitoisuuksien poistamiseksi. Haitallisten aineiden pitoisuudet eivät siis vaikuta talousveteen, sillä ne poistetaan ennen kuin vesi päätyy ihmisten koteihin. Riskitekijöitä pohjavedelle ovat muun muassa pilantuneet maa-alueet, teiden talvikunnossapidossa käytetty suola, torjunta-aineet, joita on käytetty joskus, tuotantoeläimet ja tietenkin myös teollisuusalueet.

Hyvän vedenlaadun kriteerit

Vedenlaatua mitataan monilla eri tavoin, koska saastunut vesi talousvetenä voisi aiheuttaa paljon sairastumisia. Juomavedeksi kutsutaan sellaista talousvettä, joka kelpaa juotavaksi tai ruoanlaittoon sellaisenaan. Juomavesi on kirkasta ja sen tulisi myös sisältää kivennäisaineita. Jos juomavedessä on haitallisia aineita, ne paljastuvat äkkiä makuhaittojen muodossa. Jos juomavettä pullotetaan, sen täytyy mennä läpi kriteereistä, jotka ovat vesijohtovettä tiukemmat. Talousveden kriteerit voivat olla hiukan väljemmät. Talousvettä voidaan käyttää esimerkiksi astioiden tai pyykkien pesuun sekä suihkussa käytettäväksi pesuvedeksi. Teollisuudessa käytettävän veden laatukriteerit ovat huomattavasti väljemmät. Teollisuusyritykset saattavat hankkia itse veden luonnosta ja puhdistaa sen. Tällainen tulee yrityksille halvemmaksi kuin valmiiksi puhdistetun ja korkeammin hinnoitellun talousveden käyttäminen.

FW3

Laatua tarkkaillaan mittaamalla happipitoisuutta, ravinteikuutta, happamuutta ja veteen liuenneita aineita. Luonnonveden laatu on riippuvainen hapesta. Hapettomassa vedessä elää vain anaerobista elimistöä. Myös veteen liuenneet ravinteet ja mineraalit käyttäytyvät eri tavalla hapellisessa kuin hapettomassa vedessä. Juomaveden maku on parempi silloin, kun vesi on hapellista. Fosfori ja typpi ovat niitä ravinteita, joita seurataan tarkasti. Erityisesti fosfori on eliökunnalle välttämätön ravinne. Veden rautapitoisuutta tarkkaillaan myös tarkoin. Rautaa voi liueta veteen kallio- tai maaperästä. Rauta on varsinkin suurissa määrin haitallista elimistölle, joten veden rautapitoisuutta täytyy pitää silmällä erityisesti sellaisilla alueilla, joissa on paljon kalliota. Muita haitallisia aineita ovat arseeni ja mangaani, joita niitäkin esiintyy vedessä silloin tällöin.